Olen tosissaan oikeastaan koko alkuvuoden enempi ja vähempi aktiivisesti pohtinut Skippyn PK-koeuran jatkoa. Vihdoin olen saanut ajatukset työstettyä ja päätöksen tehtyä; koekirja arkistoidaan nyt mappiin Muistot.

Skippyn "uran tositteet"; tokon ja agilityn kisakirjat saivat nyt kaverikseen PK-koekirjan :´(

Korvien välihän kyllä veisi tätikoiraa edelleen kuin nuorta likkaa, mutta kroppa on aika romu. Selkä, etujalat... ihan viimeisen niitin päätökseen toi pieni(?) loukkaantuminen pari viikkoa sitten. Skippy on alkanut enenevässä määrin pelkäämään Ronjan soivia ja ääntäpitäviä leluja... nyt lämpöisillä ilmoilla olenkin aina laittanut Koposen ulos jos Ronja leikkii niillä leluilla. Eräänä tiistaina R ehti kuitenkin alkaa "soittelemaan" niin että Kipa oli sisällä. Sehän lähestulkoon kiipeilee pöydille häntä koipien välissä täristen. Laitoin sen ulos sen enempään perään kattelematta. Hetken päästä Pasin tullessa töistä kotiin löytyi koira väärältä puolelta piha-aitaa... se oli paniikissa mennyt joko aidan ali jostain tosi pienestä raosta tai sitten yli tuosta yli metrin korkuisesta. Tuloksena se, että pienen iltalenkin jälkeen oli niin jumissa, ettei pääsyt istumasta omin avuin seisomaan saatika rappuja ylös. Kaikkinensa takapää aikalailla poissa pelistä. Onneksi saatiin Taijalta kunnon kipulääkkeet... Viikon päästä tapauksesta se oli suureksi onneksi levon, akupunktion ja lääkkeiden jälkeen oma normaali Kanki-Koponen taas. Huh!

Mutta tämä siis liittyy PK-koeuran lopetukeen siten, että tajusin, että en todellakaan voi laittaa sitä enää PK-esteille. En ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos se rikkoisi itsensä lopullisesti niitä suorittaessaan. Selvästikään kun sen kroppa ei enää kestä kovinkaan kovia "iskuja". Ja kun edelleen voidaan omaksi ja koiran iloksi tehdä maastoja näin "kotioloissa". Ei sen kivan tarvitse loppua.

Vaikka kyllä tämä kaikkinensa oli mulle yllättävän vaikea päätös. Yhden aikakauden loppu. Skippy oli minun eka PK-koira, kenen kanssa olen koekentillä käynyt. Eihän me tuloksellisesti suuria saavutettu (JK3, HK2, EK2), mutta muutoin saatiin hirmu paljon. Kokemuksia. Muistoja. Oppia. Tuttuja, kavereita ja ystäviä. Pieniä sanoja, suuria asioita. Koiraharrastuksen Se Juttu.

Koskaan en tule samanlaista koiraa saamaan, tai koiraa jonka kanssa kokisin ja oppisin näin valtavasti. Siksi tämä ehkäpä olikin niin vaikea "luopuminen". Mutta toivottavasti saan pitää tuon Kanki-Koposen, edes tuossa kunnossa, vielä vuosia!

Ja koska se rakastaa tekemistä ja on koko elämänsä saanut tehdä viikottain, niin ei me hanskoja kokonaan tiskiin heitetä. Kävästiinpä ekoissa rallytokotreeneissäkin! Saapi nähdä riittääkö kuskilla into&motivaatio opetella sitä niin, että saataisiin siitä vikoiksi vuosiksi kisalaji meille ;) Ja tosissaan, ei me PK-lajejakaan ihan unodeta, harrastellaan ja fiilistellään niitä omaksi iloksi.