Aloitetaan iloisista uutisista; lauantaina Vantaalla pojat sai vihdoin arvokisanollat kasaan ensi kesää varten, jeeee!!! Kyllähän siinä koko syksy meni, että tuplat napsahti ja aikas monta 0-5 yhdistelmää ehti taas kertymään matkan varrelle. Mutta nyt F pääsee ansaitulle aksalomalle, puuhastelemaan muita juttuja. Saa sen kroppakin vähän levätä lajireenien osalta. Loman alun kunniaksi F pääsee käymää Laoiksella, niin saadaa mahdolliset kertyneet jumit hoidettua pois häiritsemästä rentoutumista :)

Nyt kun Figo on kisatauolla, olisi mahdollisuus keskittyä enempi Wiuhun; jospa sekin nähdään kohta kisakentillä...tiistaina se pääsee ainakin aloittamaa epävirallisen uransa episten merkeissä!

--------------------------------------------------------------

JÄMSÄN HAKUKOE

Ensin ajattelin, että en kirjoita mitään sunnuntain kokeesta…vuorokauden asiasta toivuttua ajettelin kuitenkin kirjottaa (maanantai-iltana) ihan itteni takia. Jotenkin kiva purkaa ajatuksia kirjottamalla (...niin että tämä kannattaa skipata jos ei välttis halua lukea mun tilitystä, heh).

Eilen kokeen jälkeen teki mieli lapsellisesti kiukutella ja rypeä itsesäälissä –ja lyödä hakuhanskat tiskiin. Oli jotenkin aivan takki tyhjä ja tosi väsynyt olo. Tuntu ihan epäreilulta, että me ei ikinä onnistuta!!! Ja sellai lapsellisesti halusi ajatella, että on ihan väärin, että kaikki muut onnistuu, vaikka ne tulee kokeeseen vaan ”vähän kokeilemaan, vaikkei nyt olla yhtään reenattukaan”. Ja me ollaa reenattu 5 vuotta ja koko ajan kehitytty ja olen ihan varma että ollaan valmiita kokeeseen, mutta silti ei ikinä onnistuta.

Vaikka kyllä mie tiiän, että kaikki hyvät ja huiput oikeasti treenaa tositosi paljon ja tavoitteellisesti, että ei kukaan saa menestystä ilmaiseksi. Ja totta kai tiiän, ettei joku yksi kyläkisa ole mun, saatikka maailman, ongelmista se suurin, ei edes top tuhannessa. Silti se vaan vitutti ja harmitti. Ja tiiän että pitää olla iloinen siitä, että koira on kunnossa ja sen kanssa ylipäätään voi harrastaa ja halutessaan kisatakin. Kaikesta huolimatta teki mieli masistella ja olla harmissaan. Jotenka ajattelin sitten, että saahan sitä olla harmissaan yhden illan ajan :)
 
Kyllähän ihan jo sekin harmittaa, että kökkii aivan koko sunnuntain (aamu seiskasta ilta kasiin reissun päällä) jossain hevon pyllyssä kylmässä ja nälissään. No siis oikeastihan oli ehkä mukavimmat kokeet ikinä; mukavia ihmisiä, hienot maastot&kenttä, järkevä tuomari jne. Ja oli ihana kattoa reeni-ja matkakaveri Tanjan&Kainon suoritukset ja iloita heidän puolestaan!!

Oikeastihan mie oon niin peruspositiivinen, että keksin epäonnistumisesta monta hyvääkin asiaa. Oikeasti paras asia on se, että Kippehän ei yhtään tiedä onnistuko koe vai ei. Sillä oli aivan yhtä kivaa kuin aina kokeen työntekijöiden leikkiessä pallolla sen kanssa. Ei se tienny että yksi ukko jäi metsään ja joku tyhmä kirjainyhdistelmä sen takia saavuttamatta. Se tiesi vaan, että se oli tosi taitava koira ja löysi kaksi kivaa ukkoa roskiksista keskeltä metsää. Ja tuomari kertoi loppuarvostelussa monta hyvää asiaa ja antoi täydet pisteet molemmista ilmaisuista. Ja olihan sekin positiivista, että saatiin tehdä tottisreeni vieraalla kentällä vierailla esteillä ja kuultiin laukauksiakin siellä (lopetettiin haun jälkeen, reenailtiin vaan itekseen kentällä maastojen vielä jatkuessa).

Silti kuitenkin tekisi mieli sanoa, että mie alan nypläämää pitsiä ja lopetan tän pään seinään hakkaamisen. Vaikka oikeasti oon niin tyhmä, etten edes älyä lopettaa silloinkaan kun se olisi viisainta…

Loppuun todettakoon, että Skippy on mun mielestä maailman paras koira –hihnan yläpää ei vaan ole ”ihan kaikessa” (lue suurimmassa osassa) koulutuksessaan onnistunut nappiin. Kiitos Skippy kun olit (taas) iloinen koira koko reissun ajan!